Tritonia

Kun poikani Lyly lähti tästä maailmasta, kello oli viisi aamuyöllä. Se on hyvin tavanomainen aika kuolla, suden hetki. Ihmisen uni on silloin syvimmillään, ja ihminen on silloin heikoimmillaan. Kansantarun mukaan sudet saalistavat kolmesta viiteen, ja tuovat mukanaan kuolemaa. En osannut odottaa näin kliseistä lähtöä. Oli täysikuu. Täysikuu on yksi kuun neljästä kierron vaiheesta ja nyt tämä vaihe mollotti näyttävänä edessäni tummalla pohjoisella taivaalla hieman puiden latvojen yläpuolella. Kasitie Hummelgjutasta etelään oli tyhjä, ei muita liikenteessä. Viljasta lyhyeksi puidut pellot ja tummat metsät vaihtelivat tienvarren maisemassa. Osasinko nyt varmasti elää nämä tunnit oikein? Viikatemiehen klaffi heilahtaa yleensä vain kerran. Uutta ottoa en saisi. Tämä pitäisi mennä ykkösellä purkkiin. Kun ajaisin takaisin tätä tietä, en olisi enää sama ihminen. Minun lapsiani olisi yksi vähemmän elossa, mutta itse en olisi yhtään sen vähempää äiti. Miten siitä selviää, kun oma lapsi kuolee? Surun ja toivon reunoilta on vahva kuvaus siitä epätoivosta, mikä tavallisessa kodissa seuraa lapsen huumeidenkäytöstä, vammautumisesta ja vuosia kestävästä hitaasta kuolemasta. Se on kertomus siitä, miten äidin on pakko opetella muokkaamaan ajatuksiaan ja asenteitaan, jos haluaa itse pysyä hengissä ja elää. Se on myös tarina läheisriippuvuudesta, uusien näkökulmien löytämisestä, hetkeen keskittymisestä, vertaistuen ja valintojen merkityksestä, irti päästämisestä ja posttraumaattisen stressireaktion kanssa elämisestä. Samalla se kertoo yhden lapsen lyhyestä, mutta kokonaisesta elämästä. Älä äiti ressaa, oli Lyly kerran kirjoittanut minulle WhatsApp-viestissään. Toiset elää sata vuotta, toiset kakskyt. Katotaan miten tää menee.